Kestävyysjuoksussa afrikkalaiset ovat valloittaneet kärkisijat, joten kestävyyttä sieltä todistettavasti löytyy, mutta eivätpähän vaan pärjää triathlonissa. Tosiasiahan on että tämä laji tänä päivänä vaatii sopivan infrastruktuurin sekä henkilökohtaista mammonaa jotta voisi menestyä.
Päivi herätti blogissaan kesukstelua triathlonin kilpavarustelusta, johon menin kommentoimaan jokamiesluokasta, joten ideahan on pakko purkaa ihan omaksi blogikseen, koska sitä miettiessä AeK-lenkkikin muuttui vahingossa VK:ksi. Itse en ole kokenut suoranaista painostusta, mutta kun treenaa ja kilpailee ihmisten kanssa joilla on paremmat varusteet, tulee sitä silloin tällöin miettineeksi että montakohan sekuntia nopeammin minä kulkisin vastaavilla vermeillä. Tämän lajin vaikeushan on myös siinä että ei ole absoluuttista mittaria omalle kehitykselleen; tällä tarkoitan sitä että 100 metrin juoksijat voivat kesän aikan kisata 10-20 kertaa ja hakea optimaalisia olosuhteita, kun taas tässä lajissa olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin vertailukelpoiset vaihdellen todella paljon kisasta toiseen kuten myös saman kisan välillä eri vuosina. Kisoja ei voi vetää kesän aikana kuin korkeintaan puolisen tusinaa ja varsinkin fillari on herkkä peli aiheuttamaan urheilijasta riippumattomia sydämen tykytyksiä.
Ymmärtääkseni jokamiesluokan autokisoissa kisan jälkeen käydään kotteroista kauppaa eli kilpaväline voi päätyä pahimman kilpakumppanin ajettavaksi seuraavaan kisaan, joten siihen ei kannata hankkia mitään älyttömän kallista komponenttia, koska sen voi menettää ensimmäisen käyttökerran jälkeen.
Miksipä sama ajatus ei toimisi triathlonissakin? Kilpa- ja kuntosarjat olkoot omina, koska ammattilaisella täytyy tietysti olla vimpan päälle välineet ja kuntosarjassa pitää olla mahdollisuus käyttää mitä tahansa ritsaa, mutta ikäluokat voitaisiinkin ruveta vetämään jokamiesluokan periaatteilla.
Eniten pohdintaa itselläni aiheutti se että pitääkö vaihtoon laittaa fillari kokonaisena vai paloina. Fillarihan on mitoitukseltaan melko kriittinen kuljettajalleen, joten lähtisin siitä että vaihtotilanteessa tarjoajan pitää tarjota saman kokoinen tilalle. Ja sama pätee märkäpukuun myös. Juoksutossut ja vaatteet jättäisin kaiken tämän ulkopuolelle.
Eli homma menisi jotenkin tällä tavalla:
Kun ihminen ilmoittautuu kisaan hän samalla listaa seuraavat välineet, jotta kanssakilpailijat voivat etukäteen miettiä mitä haluavat ja keneltä.
- rungon merkki, malli ja koko
- kiekkojen merkki, malli ja koko
- polkimien merkki ja malli
- märkäpuvun merkki, malli ja koko
- sykemittarin merkki, ja malli
Katsastuksessa tarkistetaan että kisailijalla on ilmoituksen mukainen varustus.
Kisan jälkeen pidetään ikäryhmien huutokauppa niin että ikäryhmien voittajien kalusto kaupataan ikäjärjestyksessä nuorimmasta naisesta vanhimpaan mieheen. Sen jälkeen kakkoset samalla tavalla, jne. Eniten tarjonnut voittaa, mutta ostajan täytyy siis antaa oma saman kokoinen vastaava komponentti tilalle. Komponentti voi vaihtaa omistajaa vain kerran huutokaupan aikana eli jos olet ostanut tai joutunut myymään vaikkapa polkimet, niin niistä ei enää sen jälkeen voi käydä kauppaa. Saman seuran edustajat eivät saa käydä kauppaa keskenään; eihän se toki aukoton huijauksen esto ole, mutta nostaapahan rahtusen kynnystä.
Onhan kirjoittamattakin selvää että ei tämä idea toteutudu, mutta oleellisempaahan lienee sinunkin miettiä mitä ajatuksia tämä itsessäsi herättää näin helteellä ja ehkä sitä kautta ymmärrät paremmin motiivejasi tämän lajin suhteen. Itselleni tämän kirjoittaminen on ollut sikäli avartavaa että alan ymmärtämään miksi tässäkin maassa on niin paljon julkisen viran haltijoita; heti kun ruvetaan tasapäistämään niin tarvitaan nippu sääntöjä ja leegio ihmisiä valvomaan niitä ja näin jostain mikä oli hauskaa ja innostavaa tulikin raskasta ja byrokraattista.
Vielä kun keksisi jonkun lääkkeen peesaukselle; futiksessa filmataan ja triathlonissa peesataan. Tärkeintä ei ole jalo kilpa tai oma suoritus vaan tuomarin ja kanssakilpailijoiden kusetus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti