Etukäteen oli sellainen olo että kannattaako sitä nyt lähteäkään; edeltvänä yönä tuli yksi ylimääräinen herätys ja aamulla vähän kurkkukin tuntui karhealta. Lähdin kuitenkin ajoissa liikenteeseen ja olinkin jo heti yhdentoista jälkeen Da Vinci ravintolassa tilamassa pastaa. Minun ja tarjoilijan välinen kommunikointiongelma johti siihen että sain pastani vasta 20 minuuttia myöhemmin kuin mitä oletin ja ruvettiin olemaan aikataulun suhteen jo vähän hilkulla.
Tein vielä sellaisenkin poikkeuksellisen tempun että ostin exposta trikoot kun ei mulla sellaisia ole ollut moneen vuoteen ja laitoin ne kisaan. Näin teki siis mies joka on jo pitkään sanonut että ei mitään testaamatonta kahteen viikkoon ennen kisaa ;-) Mutta oikeastihan mä olen tarkoittanut että ei ennen A-kisaa ja HCR oli Pyynikkijuoksun jälkeen muuttunut mun osalta vähintään B-kisaksi, joten olen armollinen itselleni. Kun oli niin kylmää, niin pitkitin varusteiden vaihtoa mahdollisimman pitkälle ja kun sitten vedin trikoiden oikean lahkeen vetskaria kiinni, niin sehän ei ensin lähtenyt liikkumaan ja sitten se irtosi kouraan. Ei sitten ollut enää aikaa mennä reklamoimaan kun piti jo kipittää varusteiden luovutuksen kautta lähtökarsinaan suorittamaan rakon ja suolen optimointia.
Ex-työkaverin kanssa oli alustavasti sovittu 1:40 liikenteeseen lähdöstä, mutta hän jättikin mut lehdelle soittelemaan ja lähti toisen kaverin kanssa 1:45 aikaa tavoittelemaan. Päästiin liikenteeseen, mutta 100 metrin juoksun jälkeen ihmettelin kun Garmin ei näyttänytkään kilometriaikoja; tajusin pian että sehän oli jäänyt pyöräilyasentoon, joten oli pakko stopata se, vaihtaa moodia ja käynnistää uudestaan. Näin ollen en siis ihan tarkalleen tienyt alkuvauhtiani ja maalissa kävi vielä niin että stoppaamisen sijasta otin väliajan, joten data on ihan epäkuranttia; turha juoksu siis kun ei pysty siististi vertailemaan.
Kun en siis tiennyt tarkkaan tilannetta, niin päätin että mennään tunteella rennosti ainakin alkumatka. Syke tuntui aina vilkaistessa olevan 160 tai 161, joka oli mielestäni hyvä ja kilometrivauhtikin oli enimmäkseen alle 1:40n vievän 4:45n. Annoin siis mennä tällä tavalla ja hyvin menikin koko matkan. 15 kilsan jälkeen aloin miettiä että ei ole mitään vaivoja, joten jos minusta ikinä on kestävyysurheilijaksi niin nyt on pidettävä vauhtia ja lopussa mielellään kiristettävä. 17 kilsan kohdalla tunsin kerran pohkeessa ikään kuin krampin oireen, mutta se johtui todennäköisesti vähän kuoppaiseta kohdasta eikä sellaisia krampin uhkia ilmennyt kuin vuosi sitten.
Kun tulin maratonportista Stadikalle, niin kuuluttaja lausui nimeni. Niinpä nostin käteni voittajana takasuoralla ilmaan. Yllätykseni oli suuri kun takaa tuli joku joka lausui myös nimeni ja kirmasi rinnalleni; kyseessä oli ex-työkaverini joka oli jättänyt toisen kaverinsa 5 kilometriä ennen maalia kun tällä olivat krampit ruvenneet vaivaamaan. Äijä oli juossut viimeisen vitosen alle 4 minuutin kilsoja nakutellen; uskomaton ukkeli.
Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut juoksu ja tekeminen oli vahvaa. Pyynikkijuoksussa jäin pari viikkoa sitten 3 minuuttia vuoden takaisesta ja HCRllä nyt 4 minuuttia, joten itseluottamustakin tuli rutkasti takaisin. Ei tässä mitään sellaista ole mitä ei kuudessa viikossa saisi kuntoon, jos haluaisi.
Reitin varrella parasta kannustusta sain Helsingin Triathlonseuralta vaikken heistä ketään tuntenutkaan, tuntuivat he kannustavan kaikkia esimerkillisellä tavalla. Kiitos vaan.
Järjestelyt toimivat erinomaisesti, joten kiitos myös järjestäjille.
Dataa die hard faneille
